Olen ihmetellyt, että vaikka ympäristö on muuttunut koulun myötä, en ole vieläkään luottanut rakkauteen.

Mutta en kiirehdi, se tulee jos tulee.

 

Sain tuossa kommenttia, että mä tarvisin hoitoa, koska laitoin edelliseen runoon "Miten sä uskalsit?". Sillä tarkoitin, en ihaillen, vaan vihaisena, miten ihminen uskaltaa. Ja kyllä, ymmärrän kommentoijaa, ampuja oli päästään sekaisin. En vain voi ymmärtää, miten jonkun itsetunto... No... Emmä osaa selittää. Olin vaan niin raivona, ja surullinen.

 

Oon palannut taas samoille linjoille. Elämä on syvältä aina välillä, eikä osaa tehdä mitään. Haluais auttaa ihmisiä, muttei voi, koska ajattelee itsekkäästi.

Vasta muutama päivä sitten tajusin olevani hyvin itsekäs ihminen, ja se jotenkin havahdutti mut. Havahdutti, miten moni asia maailmassa on niin väärin, ja miten joku pieni ihminen vois auttaa? Mä yritän, sen lupaan.

Miten oon ollutkin näin itsekäs?

Mutta vastaisuudessakin muutamassa asiassa minä tulen olemaan hyvin itsekäs, ja jopa ystäväni tulevat vielä yllättymään, miten paljon tunteita tälläiseen pieneen vaatimattomaan ihmiseen mahtuu.

Ainut mitä halusin,

oli auttaa sua.

Mutta tajusin,

että olen siihen liian itsekäs.

Ansaitsisit parempaa,

ajattelin,

mutta sä olit mun rinnalla.

Ajattelin,

etten ansaitse sua.

Olet paljon mua parempi,

etkä ollut edes katkera.

Olit kohdannut paljon,

muttet ikinä syyttänyt ketään.

Nyt olet sisältä kuollut,

olet kuin kaamea haamu,

enkä voi auttaa.

Olet niin kaukana,

etten yllä vetämään sua takaisin.

Ja mä itkin,

ja itkin,

miksi olin itsekäs,

enkä auttanut.