Illalla,

kun kuu ja tähdet nousevat,

silloin mä itken,

hiljaa sänkyyni käpertyneenä.

Katselen mykkänä,

ympäri huoneen ja ikkunan,

katseeni pysähtyy tyhjyyteen.

Itkun aalto pyyhkäisee ylitseni,

alan taas nyyhkyttää.

Vihaan itseäni,

kun en voi auttaa sua.

Tai jos voisin,

en uskalla.

Ja vihan tunne kasvaa sisällä,

revin riekaleiksi

sen,

joka meidät erottaa,

enkä tunne armoa.

Sitten mua alkaa pelottaa,

mitä jos mä oikeasti tekisin sen?

Ei, en mä pystyisi,

mutta ajatus on niin totta,

että tajuan vihani olevan suuri,

jopa niin suuri,

ettei sitä pysty sanoin kuvaamaan.

Anna mulle siis anteeksi,

päästä takaisin sun sydämeen.

Sillä jos tää päättyy tähän,

mun sydän murtuu,

kuin heikko pato veden voimasta,

miljooniksi sirpaleiksi.