Olen huomannut, etten enää ajattele ihmisten tuijottaessa: "Mitähän noi aattelee? Että oon läski? APUA!" Mä vaan hymyilen ja kävelen ohi. Kaikki... Kaikki ne ihmiset, jotka ei oo nähny mua silleen oikeesti, ja tuomitsee, niin mulle ihan yks hailee. Ja mussahan on hei mitä kattoa! ;)) En mä siitä rikki mene.

Ja jotenkin kaikki ne haukut, vaikka ne on satuttanu, ja sattuu edelleen, ne on tehny musta vahvemman. Kuulostaa aika kliseeltä, mutta siltä tuntu ainakin tänään. Oisin voinu tehdä tänään mitä vain. Mutta sitähän en tiedä, mitä huominen tuo. Nyt olen niiiin tyytyväinen;

En oo ihastunut, olen ylpeä siitä.

Mulla on ihana perhe.

Mulla on maailman parhaan ystävät.

Mulla on kaksi erittäin rakasta marsua.

Ja on LOMA.

Mitä muuta sitä ihminen vois pyytää elämältään? No jotkut asiat on silti... Huoh. Mutta ei elämästä tuu mitään, jos vain murehtii, eikö? Päivä kerrallaan.

Kaikki oli täydellistä,

merellä peilityyntä.

Tuulen vire keinutti keinua,

katselin Saimaata ja nauroin yksin,

puiden siimekseen.

Korvissani pauhasi musiikki,

mutta kerrankin,

en itkenyt sitä kuunnellessani.

Tiesin,

että sä olet jossain taivaan puutarhassa,

pitäisit huolta musta,

olit siellä mua odottamassa,

Laku ja Ruusu sylissäsi ja hymyilit.

Annoit auringon paisteen laskeutua,

mun kasvoilleni,

annoit tuulen tuudittaa,

tiesin,

ettei huominen välttämättä olisi näin kaunis,

huoli huusi jossain syvyyksissä.

Painoin surun,

pelon huomisesta pois.

Kaikki tulee aikanaan,

elämä menee ohi,

jos rypee vaan kaikessa siinä pahassa,

ja unohtaa kaiken hyvän.

Sillä minulla on paljon,

josta en aina muista kiittää.

Mutta tiedän,

ettei sanoilla ole väliä,

jos kaiken tuntee sydämessään.