Keväällä lumien alta paljastuvat kuivuneet lehdet, nurmikko, mutta niiden keskellä on keltaisia leskenlehtiä. Ihmiset ovat kuin kevät. Meissä on paljon salattuja asioita, jotka on piilotettu lumen alle, eikä niitä haluta koskaan paljastaakkaan. Kuori on kuin leskenlehti, ihmisten suut ovat hymyssä ja toppavaatteet saa jättää naulakkoon.

 Joskus ihminen tahtoisi paljastaa joitakin salattuja asioita sisimmästään. Mutta miksi hän ei sitten tee niin? Itselläni on eräs asia, jota olen kierrellyt ja kaarrellut täälläkin, runojen muodossa. Mutta se, jolle ne on suunnattu, ei ota niitä huomioonsa. Miksi? Ehkä hän pelkää. Tahtoisin kovasti, että hän kertoisi minulle tunteistaan. Olkoon ne mitä tahansa.

Minulle tulee hyvä olo, kun kirjoitan huolistani tänne. Ei se korvaa sitä, että jaan suruni ystäville, niin kuin teen, mutta se auttaa kuitenkin.

 Minulla on syyni vihata. Enkä vihaa helposti. Minun vihani on vaikeaa saada. Mutta sinä menit liian pitkälle. Sinäkin ilmeisesti kirjoitat suuttumukseesi. Mutta mikset hauku vain MINUA? Miksi sinun on vedettävä täysin osattomat tähän mukaan? Omia valintani ovat. Eivät vanhempieni tai kenenkään muun. Äiti tai isä ei ole koskaan pakottanut minua mihinkään, ikinä (paitsi hammaslääkäriin... ).

 En välitä, mitä muut ajattelevat minusta tai perheestäni. Se on niiden ongelma ja menetys. Mutta minusta en voisi saada parempaa perhettä.

 Kiitos siitä, että kirjoitit tuon kirjoituksen lehteen. Se antoi minulle vain lisää voimaa.

Ihanaa kevättä kaikille, muistakaa jatkaa hymyilyä.

Luv, Crizy