Kun katson ulos ikkunasta, nään auringon säteiden osuvan lumella kuorutettuihin kuusiin, ja ajattelen että juma, onpas kaunista. Samalla kaikki kaunis on niin pientä sen huolen rinnalla, joka vääntää sydäntä solmuun. Miksi kaikki surullinen tuntuu vaan niin paljon suuremmalta, kuin kaikki ilo ja kaunis? Kai se on ihmisluonto, haluaa rypeä siinä kaikessa.

Taidan syyllistyä tuohon itsekkin... Mutta tää huoli... Haluaisin, että sitä ei olisi. Sillä sen voisi korjata. En minä, mutta eräät ihmiset voisivat, jos eivät kieltäytyisi näkemästä sitä kurjuutta.

Yritin tossa yks päivä uskotella itselleni, etten välitä yhtään. Halusin sulkea silmäni ja korvani avunhuudoiltasi. Niin. Se olisi liian helppoa, enkä minä pystynyt siihen. Olen ehkä heikko, kun en voi sulkea sitä pois. Niin kuin eräs kaverini sanoi: "Ne on kuitenkin sen päätöksiä." Mutta kun ei ole. Ne on erään toisen mielipiteitä, ja jos suoraan sanotaan, niin musta niiden mielipiteiden istuttaja

SAIS PAINUA NIIN KAUAS

ettei mun tai sen tarvii enää ikinä nähdä sitä.

Huoh. Anteeksi. Ryven taas ongelmissani täällä, mutta pakkohan mun on, jos mulla ei olis blogia, mulla olisi varmaan huomattavasti vaikeempaan, kun ei oo mitään, jonne urputtaa.. :)

Riekaleet,

peilin sirpaleet.

Verta lattialla,

sydän vuotaa,

silmät itkevät,

suolaa.

Ennen tuulen vire

sai hymyn kasvoilleni,

nyt se saa minut vain palelemaan,

enkä voi edes katsoa sua.

Kraaks,

kuilu levenee taas,

pian en edes nää sua,

kun sumu peittää maan.