Kevät, aurinko paistaa ja lumet sulavat pois. Nyt kaikkien pitäisi olla iloisia ja hymyileviä. Mutta miten voisin olla iloinen, kun sydämen päällä on mykkyrä. Tunne, ihan kuin joku puristaisi sitä kasaan. Tyhjiö.

Muistelen viime kevättä, sitä miten hauskaa meillä oli. Ja kesää, kun oltiin teidän mökillä, riippukeinussa kaksin ja naurettiin. Itkettää edes ajatella ensi kesää, miten tyhjää mulla on ilman sitä kaikkea. Ja miksi? Siksi, mitä tein. Mitähän mä silläkin saavutin? Sen, että muhun sattuu, enemmän, kuin sanat pystyy kuvaamaan.

Mitä mä voisin tehdä? Pyytää anteeksi? Miten mä pystyisin? Sortuisin, ja ne muurit, jotka olen tiili tiileltä kasannut sydämeni suojaksi, sulaisivat pois. Olisin ihan yksin, suojaton. Sitä mä pelkään.

Anteeksi,

se on iso sana, ja niin vaikea sanoa.

Saat anteeksi,

saa kiven putoamaan pois.

Miten mä kaipaankaan sitä, mitä meillä oli. Niitä yhteisiä hetkiä, iloa ja naurua. Se paikka, jonka tunsin toiseksi kodiksi, on poissa. Kaikki ne eläimet ja ihmiset... Kaikki hämärtyi. Olisin ihan oikeasti halunnut sanoa jotain silloin, kun istuin siinä sohvalla ja itkin. Mutta kieli takertui kitalakeen, jalat eivät kantaneet. Se ei ollut pelkoa, vaan sitä, että tajusin miten paljon menetin, juuri sillä sekunnilla.

Musta tuntuu, että säkin olet luovuttanut. Et enää pyydä mua teille. Et voi tajutakkaan, kuinka paljon mä haluaisin tulla. KUINKA PALJON MÄ HALUAISIN, ETTÄ KAIKKI OLISI NIIN KUIN ENNEN. Muttei ole.

Anna mulle anteeksi.

Tiedän, olen ollut kylmä. Mutta niin olen yrittänyt suojata itseäni, etten murtuisi lopullisesti. Sut mä nyt viimeiseksi haluan menettää. Mä tunnen, miten meidän väliin kasvaa kuilu, eikä siltaa ole. Tahtoisin auttaa, muttet päästä mua enää lähelle.

Mutta mä lupaan yrittää, jos säkin yrität.

8 years and 4ever.

Eikö me niin luvattu?